Verkostoitumisen vaikeus
Verkostoituminen, tuo ihana suomalaiselle (yrittäjälle) niin helppo ja ah niin houkutteleva pakko.
” Verkostoituminen on verkostojen ominaisuus, verkkojen välisten yhteyksien kasvamista, verkkojen verkottumista. Ihminen yksittäisenä toimijana voi verkottua, mutta yritys verkkona voi verkostoitua.” Wikipedia
Näköjään pitäisi siis puhua verkottumisesta, mutta kun verkostoituminen sanana vaan on tutumpi, käytän sitä.
Verkostoidu! Tutustu! Jaa käyntikortteja! Näytä naamaasi! Puhu! Anna! Tiedä! Kuuntele! Facebookkaa! Kysy! Kerro! Twitteröi! Tunne! Linkkaudu!
Kyllä, verkostoituminen on tärkeää. Kyllä, on hyvä tutustua oman ja muiden alojen ammattilaisiin tai kehen tahansa, kertoa itsestä ja omasta toiminnasta sekä kuulla mitä muut tekevät. Ja tietenkin on tärkeää jakaa käyntikortteja, puhelinnumeroa tai twitter-tilin nimeä.
Mutta. Oikeasti verkostoituminen ei olekaan ihan niin helppoa. Tärkeää kyllä, oleellista ja hyödyllistä, mutta ei onnistu ihan niin vaan.
Ja nyt en siis puhu siitä, että olisi itse ujo tai ei osaisi tai haluaisi tavata uusia ihmisiä ja tutustua heihin. Vaikka totta on, että jos suutaan ei saa koskaan auki tilanteissa, joissa on itsen lisäksi enemmän kuin yksi henkilö, verkostoituminen voi tuntua omalla kohdalla ylitsepääsemättömältä. ”Mitä siellä tekisin, kenen kanssa puhuisin, mitä kertoisin?”
Puhun nyt kuitenkin ihan käytännön ongelmista.
Verkostoitumistilaisuuksia järjestetään silloin tällöin vaikkapa eri yritysten tai yrittäjäorganisaatioiden puolelta. Hyviä paikkoja verkostoitua, mutta niitä ei kuitenkaan ole välttämättä kovin usein – tai oleellisempaa: ei omalla paikkakunnalla tai edes siedettävän matkan päässä. Verkostoidu siinä sitten, kun sopiva tilaisuus on 500 km päässä.
Onneksi meillä on netti! Vai onko sittenkään?
Olen viime aikoina törmännyt tähän asiaan eri foorumeilla ja yhteyksissä ja alkanut hiukan kriittisesti pohtia varsinkin virtuaaliverkostoitumisen mahdollisuuksia ja todellisuutta. Tapahtuuko
sitä sittenkään, onko se oikeasti hyödyllistä vai olenko vain pudonnut junasta/veneestä/kyydistä (tai siinä loppujen lopuksi koskaan ollutkaan..)?
Esimerkki 1: On-line –koulutus. Ryhmässä useampi ihminen. Mahdollisuus chättäilyyn, kommentointiin ja kysymysten esittämiseen.
Mitä tapahtuu?
Chättiruutu täyttyy lähes kokonaan omien yritysten nimistä, nettisivujen osoitteista ja pyynnöistä tutustua oman alan toimintaan.
Olenko vain kyynikko, mutta miten ihmeessä tuossa voisi mitään aitoa verkostoitumista tapahtua kun jokainen huutaa omaa asiaansa eikä välttämättä ole kiinnostunut kenestäkään muusta?
Esimerkki 2: Facebook-ryhmä, jossa on tarkoitus verkostoitua oman alan toimijoiden kanssa. Mitä tapahtuu? Ruutu täyttyy omien yritysten esittelystä, nettisivuosoitteista ja pyynnöistä käydä tutustumassa. Ei mitään keskustelua alan ongelmista tai pohdintoja vaikkapa yrittäjyyden haasteista tai ongelmatilanteista.
Huokaus. Ei kai verkostoituminen ole (pelkkää?) osoitteiden esittelyä? Vai olenkohan käsittänyt verkostoitumisen väärin?
Verkostoituminen kun näyttää viime kädessä olevan uusasiakashankintaa!?
Kyllä, välillä joku hakee jossakin foorumissa yhteistyökumppania, vuokralaista tai jonkin alan osaajaa, mutta suurempi osa näistä (hätä)huudoista tuntuu liittyvän siihen, että saa itselleen ja toiminnalleen näkyvyyttä, huomiota ja sitä kautta asiakkaita.
Eikä siinä ole mitään väärää tietenkään – varsinkin pien/mikroyrittäjät joutuvat etsimään asiakkaita kaikista mahdollisista kanavista, mutta ehkä silloin ei sittenkään kannattaisi puhua verkostoitumisesta.
Eikö verkostoituminen ole kahden suuntaista – minä olen tätä ja kiva kuulla, että sinä olet sitä. Voisikohan meistä olla toisillemme hyötyä? Vai onko verkostoituminen vain kaverilistan kerryttämistä Facebookissa, seuraajien/seurattavien hankkimista Twitterissä tai tuttavuuksien kultivointia LinkedInissä?
Eikö verkostoitumisessakin laatu ole oleellisempaa kuin määrä, jos sitä määrää vain on, eikä sitä käytetä mihinkään?
No Comments